A: No sanopa nyt kerrankin suoraan, mikä se sellainen maansyöveri oikein on?
B: Se on se, minkä pillin tahtiin kaikki tanssii. Mikä saa tämän koko maailman myllyn pyörimään ja kaiken toistumaan niin kuin kertosäkeen.
A: Löytyy sitten varmaan ihan peruskoulun fysiikan kirjasta.
B: Aikaisemmin! Kyllä ihminen sen ennen koulun penkkiä tietää. Semmonen paino, mikä alkaa sielunpohjassa tuntua siitä saakka, kun se ensin oppii omilla töppösillään seisomaan ja ylös kurottamaan. Siitä saakka, kun se kattoo itteänsä peilistä.
A: Ja näkee mitä?
B: Se tuntee luissansa olevansa vapaa, mutta se näkee ja tietää, että ei kuitenkaan ole. Vai onko se toisinpäin? Oli kummin päin vaan, niin siinä syöverin reunalla ne on kumpainenkin kiistämättä totta.
A: Jaahas. Noinkohan se saa mitään pyörimään, kun ihminen itseään tuijottaa peilistä ja miettii, onko vapaa vai ei tai onko olemassa vai ei.
B: Eihän se ihminen sitä haluakaan miettiä, vaan sehän päinvastoin näkee hirveästi vaivaa, että ei joutuisi sitä syöveriä päin katsomaan. Silti kaikki kuulee sen huminaa ja jurnutusta. Yksissä tuumin ne pyörittää sitä myllyä, missä suuret jyllää ja vaikka jokainen lopulta jauhetaan tomuksi, niin vaivaisinkin salaa hellii sellaista toivetta, että voi kun olisi joku vielä vaivaisempi, jota saisi vähän kyykyttää ja kurmottaa.
A: Kuulostaa ihan siltä, että tässähän päästään vanhaan kunnon voiman palvontaan.
B: Ei alkuunsakaan! Kyllä voima voimaa palvoo, mutta minä vaan sanon tämän murheellisena tosiasiana. Se on syöverin vanki sekin, joka yrittää lähteä muita suohon polkemalla isottelemaan ja itsellensä uskottelemaan, ettei ole siinä samassa suossa muiden mukana.
A: Joo, mutta…
B: Kaikki kumartaa aina jotakin suurempaa ja jokaiselle isolle kiholle on aina se ylempi, joka sen vuorostaan painaa alas. Vaikka kuun mollukkakin taivaalla on kuinka suuri, niin sekin alistuu maata kiertämään.
A: Tuskinpa se kuu tällaisia murehtii. Tai mikään muukaan kuin ihminen, jonka päässä sellaiset syöverit syntyy.
B: Niin… Tai sitten se on sellainen kaikukoppa tämä ihmisen pää, missä se maansyöverin humina soi väkevämmin, kuin missään muualla.
A: Vai niin. No, kun nyt koulukirjoista puhuttiin, niin aurinkoahan se maakin sitten kiertää.
B: Joo! Niin kiertää. Mutta se on se maa vaan naamari sille syöverille. Kylläpä se aurinkokin kiertää ja kumartaa sellaista, mitä ei sekään ymmärrä.
A: Tuskinpa se aurinko… Tai olkoon. Niin tarkoitat nyt jotain Jumalaa. Ethän sinä edes usko sellaiseen.
B: Uskon uskon, uskonhan minä. Minähän olen hyvin harras uskovainen. Heti kun joku vain huokaiseekin “Herra”, niin suu rätvähtää virteen.
A (pyörittelee silmiään): Joopa joo.
B: Mutta on se kuule niin, että vaikka ihminen ei olisi mitään pyhää sanaa koskaan kuullutkaan, niin kyllä sen olisi ennen pitkää yksi ainoa olento keksittävä, jota ei syöveri pillinsä mukaan pyöritä.
A: Sen on kyllä ihminen aina osannut.
B: On se yrittänyt kovasti! Mutta ei siihen mikä tahansa torijumala kelpaakaan.
A: Juuh. No minulle ainakin kelpaisi kyllä kahvit tähän väliin.
B: No siinä on sentään ajatusta.